Tulilintu

Vietnamin sodan, kulttuuriradikalismin ja rauhanliikkeen, mutta myös passinpolttajien ja taistelulaulujen 60-luku on lopuillaan. Eletään voivuorten ja peltopakettien aikaa. Suurten ikäluokkien tultua työikään muutto kaupunkeihin on saanut vyöryn mitat. Yli puolet Suomesta on noussut pyörille, mullan ja metsän väki on kuullut ankaran komennon: unohda kontusi, kaupungistu, kansainvälisty, jalostu modernin yhteiskunnan ja sivistyneen maailman jäseneksi! Terävän kynänsä ansiosta lehdentoimittajaksi päässyt Oinosen Henkka on yksi heistä, veren ja hengen sitein maalaiselämään ja luontoon kiintynyt sotainvalidin ja raivaajan poika. Henkka on saanut syntymälahjanaan yliherkän ja kompleksisen taiteilijan mielen, mistä johtuva taipumus kuunnella kasvuiässä vain runotarten kuiskeita on pääsyynä hänen seksuaalisiin vaikeuksiinsa. Henkan tiestä kynnöksiltä kaduille, kehityksen virrassa kansalaiseksi kaupungistuvaan yhteiskuntaan, toimittajaksi ja taiteilijaksi on muodostuva tavallista tuskaisempi, veritihkuinen via dolorosa, joka täpärästi välttyy päätymästä mielisairaalaan. Tunteikkuudessaan ja kömpelyydessään Henkka on kuten tuhannet nuoret, jotka noina taistelun vuosina törttöilivät pakaaseineen kaupungeissa äidinkyynelillä maustetun eväskukon hajuinen vana perässään ja itkivät itsensä uneen lukemattomissa lähiömurjuissa, siirtotyömaiden parakeissa ja kerrostalojen ihmiskennoissa. Henkan yksinäisyys, luonnon ja rakkauden ikävä ovat arvaamattoman monen suomalaisen syviä tuntoja: yhtä yleisiä kuin häveliäästi vaiettuja ja kaunisteltuja. Hyvin paljon Henkan oloinen Heikki Turunen ei kaunistele. Tulilintu, tarina elämän aurinkoa tavoittelevien ja siinä siipensä polttavien nuorten etsikkoajasta äityy paitsi hykerryttäväksi ajankuvaksi myös paljastavaksi kronikaksi kokonaisen havumetsäkansan kaupungistumisen vuosilta. Ismeistä ja trendeistä piittaamatta, samaan aikaan itkevällä ja nauravalla karjalaissydämellään, kirjallisuutemme villimies jatkaa Simpauttajassa aloittamaansa ke