Sokeripala metsän keskellä

Kesti 40 vuotta ennen kuin lähiöistä alettiin puhua ihmisten kotiseutuna. Asukkaiden kertomukset ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien tulleet mukaan julkisuuden tapaan kuvata lähiöitä. Lähiöissä kasvaneet sukupolvet ovat muistelleet lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Tätä ennen lähiö olikin neljännesvuosisadan ajan vain ongelma: fyysisesti ruma, sosiaalisesti köyhä ja toiminnallisesti virikkeetön asuinalue. Irene Roivaisen väitöskirja selvittää, miten julkisuus on kuvannut lähiötä viimeisen 40 vuoden aikana. Tutkimusaineistona on Helsingin Sanomien lähiökirjoittelu vuosina 1955­1995. Ensimmäisten asumalähiöiden rakentamista pääkaupunkiseudulle kuvattiin "uljaan, uuden maailman" syntymisenä vanhaan kulttuurimaisemaan. Lähiöt edustivat modernin asumisen lupausta, mahdollisuutta parempaan elämään nykyajan mukavuuksilla varustetuissa asunnoissa. Näihin "puutarhakaupunkeihin" ja "metsälähiöihin" muuttivat nimenomaan kantakaupunkilaiset. 1960-luvun puoliväliin mennessä lähiökirjoittelu arkipäiväistyy. Ainutkertaiset, tunnettujen arkkitehtien suunnittelemat lähiöt korvautuvat lähiöiden teollisella sarjatuotannolla. Näitä "betonilähiöitä" asuttivat "suuren muuton tuomat maalaiset". Vähitellen kirjoittelu muuttuu ongelmakeskeiseksi. Käänteentekevä on vuonna 1968 Helsingin Sanomissa käyty "vihreä leski" -keskustelu, joka koski "yksinäisten kotirouvien arkipäivää metsälähiöissä". Lähiö on julkisessa keskustelussa ollut paikka kulttuurin marginaalissa, paikka jossa ne "Toiset" asuvat. Lähiöstä tuotettu kuva on ollut ulkopuolisen katse. 1990-luvun puolivälissä virinnyt kotiseutuistumispuhe voi luoda tilaa kansalaisten omalle katseelle. Kansalaiskeskeinen julkisuus ei voi kuitenkaan olla vain muistelupuhetta. Lähiöstä voi tulla "meidän paikka" vain silloin kun asukkaille annetaan valta määritellä mitä lähiö on.