Hämärätunnin tarinoita

"Kellastuneissa valokuvissa juhlallisen totisena töröttävä, omituisen mustalta, hien ja lian ja savun pinttämältä näyttävä maakansa, jonka hyvää työtä suuri osa teistäkin vielä on, ei tarvinnut viihdykkeekseen valmiiksinaurettuja, -itkettyjä tai -elettyjä televisiosarjoja. Se eli itse, se kertoi itse. Julmat elinolot, työnpaljous ja hupimahdollisuuksien vähyys autottomalla hevosajan maaseudulla olivat kehittäneet sille aikain saatossa kertomisen ja kuuntelemisen tarpeen, erityisen pakottavan huvittamisen ja huvittumisen vietin, jota jokin erityisesti hämärtyvien talvi-iltojen tunnelmassa houkutteli tyydyttämään. Ehkä se vain oli väsymyksestä ja kyllästymisestä johtunutta lapsenomaista tunneherkkyyttä. Kuten äitiämme kaikki jotenkin nauratti, kun ne oli taas riidelleet, ollut kylliksi vastoinkäymisiä, unelmat mytyssä, väkivallan uhka ja sairaus ja kuolema pelotti. Pärskähteli ja kutketti joka asialle, sitten itki." Näin aloittaa Heikki Turusen sanapajassa parhaillaan taottavana olevan kertomuskokoelman kertojaminä, symboliseen tienvarsitaloon iltahämärissä pistäytynyt outo kulkumies, huikean tarinamaratoninsa. Lapsena kuultuihin kyläjuttuihin ja omiin kokemuksiin perustuvassa Hämärätunnin tarinoissa jopa hänen kertomatapansa lähestyy kansan puhekieltä, tuota ilon ja surun, pelkojen ja unelmien ilmaisussa yhä ylivertaista välinettä, kuten vanhoista kansanrunoista ja sananlaskuistakin nähdään. Ennen television mykistävää vaikutusta tarinankertojat taikoivat itkut ja naurut kuulijoiden omasta elämänpiiristä. Heikki Turunen, monella tapaa uhanalaisen lajin, mielellään turpaansa lotuuttavan aitosuomalaisen luomukansan lapsi ja sen tuntojen tulkki, on lajissaan viimeinen ja ainoa. Kertomuskokoelma on Turuselle tyypillistä kielen ja mielen juhlaa, jonka karkeloissa ei aina tiedä, kumpaanne päin suupieliä pitäisi kääntää.